Hämeenlinnan Teatteri

Olen kai verrattain onnekas, sillä minulle tarjotaan monenmoisia töitä. (Väittämä ”ei kukaan tule kotoa töihin hakemaan” on siis tapauksessani täydellinen ohilyönti.) Vielä onnekkaampaa on pystyä kieltäytymään niistä useimmista, ja valita työn alle vain itseä aidosti kiinnostavat kokeet. Kun Hämeenlinnan teatterista ehdotettiin laulutekstien kirjoittamista Suomen satavuotisjuhlaesitykseen, oli verrattain helppo vastata myöntävästi, etenkin kun työpariksi osoitettiin tuttu taistelutoveri edesmenneestä YUP -yhtyeestä, kosketinsoittaja-säveltäjä Petri Tiainen. Pidän Petristä paljon, ja ammattilaisuutta tutkiessa hän omaa aivan toisen kokoluokan kokemuksen teatterimusiikkitöistä kuin minä: hän on säveltänyt ja kapellimestaroinut laajoja kokonaisuuksia jo pari vuosikymmentä sitten. Ilmeisesti nokkimisjärjestys oli tämä: koreografi Ari Numminen osui ohjaaja Sinisalon tutkaan, ja Arin suostuttua kyytiin ehdotti hän laulujen säveltäjäksi Petriä, joka taas ehdotti tekstien takojaksi minua.
(Jos olen ymmärtänyt asioiden etenemisen täysin väärin, ohjaaja Kirsi-Kaisa voinee oikaista minua seuraavassa näytelmäämme koskevassa kirjoituksessaan.)

Työt alkoivat ja etenivät minulle viehättävästi vieraalla tavalla. Kokoonnuimme epäsäännöllisen säännöllisesti Hämeenlinnaan puhumaan kulloisestakin käsikirjoitusversiosta, kohtaus kerrallaan, ja melko avoimien keskustelujen myötä itse kullekin selkenivät ne vaihtoehdot, joita voitaisiin kohtauksissa kohottaa.

Opittuamme näitä asioita palasimme koteihimme ja ryhdyimme töihin.
Laulujen tehtävä on tietenkin alisteinen pääasialle, näytelmäkokonaisuudelle, ja siksi on tärkeä pyrkiä ymmärtämään, mistä suunnasta ja millä välinein itse kutakin laulua tulisi lähestyä. Uskoakseni juuri tästä syystä lauluista tuli sellaisia kuin tuli: joskus ylilyövän rehvakkaita kärjistyksiä käsiteltävästä aiheesta, joskus kohtauksen melankoliaa lisäävistä balladeista, joskus taas lopputulema edusti jotain sellaista, jonka äänikuvasta ei voi aivan tarkoin sanoa, mitä mahdollista ”genreä” laulu edustaa, vaan väliäkö silläkään kun vain valmis kappale innostaa työryhmäläisiä.

Olen siis kirjoittanut laulettavat tekstit ilman mitään viitteitä siitä musiikista, jonka kanssa sen tulisi muodostaa liitto. Joskus takavuosina sellainen metodi on tuottanut viheliäistä päänvaivaa: valkoista paperia tai ruutua tuijottaessaan voi kovin ymmärrettävästi retkahtaa välitilaan, jossa ei toivo juuri muuta kuin edes pientä vihjettä jostain melodisesta tai poljennollisesta ideasta; jotta sellaisen myötä saisi niin sanotusti ”pään auki”. Tällä kertaa käsikirjoituksen versiot toimittivat sen asian, löysin niistä toistuvasti jotain, mistä käynnistää työn, ja alkuun päästyäni luotin vain tiettyihin rytmisiin ja aihevalinnallisiin ratkaisuihini.
Ymmärtääkseni Petri piti tekstejä innoittavina ja ilmeisen helposti sävellettävinä, ainakin hän pystyi tuottamaan työjälkiään vähintään yhtä vuolaasti kuin minä omiani.

Vaan Camelia en osta,
pitäydyn sätkissä
kun työ on osa-ajan silppuna ja pätkissä.
Se yrittämään pistää,
kun turvaverkot puuttuvat
ja pomot suuttuvat, jos puhuu palkanlisistä…

On hieman kylmäävää laittaa parhaansa yritettyään tuore teksti sähköpostimatkalleen ja odottaa, tuleeko sille tyrmäys, miedompaa kritiikin säilän viuhdontaa, aplodeja vai jotain ihan muuta niiden välille osuvaa, mutta yleensä työt tulivat istutetuiksi niille otolliseen maahan.
Jos luulin tehneeni ylilyönnin, joko heittämällä valitun aiheen kiukaalle koko sangollisen vettä, tai lisättyäni melankolisen aiheen matkanteon päälle kuutosvaihteen, kokivat työryhmäläiset useimmin valitun linjan juuri oikeaksi. Ja vaatiihan taiteen tekeminen aina tietyn annosmäärän liioittelua, minkä tietää jo vanhoja kotimaisia mustavalkoelokuvia yhdenkin nähnyt – teatterielämyksiä ei sen säännön ymmärtämiseen vaadita.

Tätä kirjoittaessani en lainkaan tiedä, minne asti kokonaista kappaletta on ehditty viemään. Ohjaus, puvustus, lavastus, näyttelijöiden otteet, musiikin esittäjien työ ja kaikki muukin on jatkuvassa murroksessa ainakin ensi-iltaan asti, ja on kiehtovaa ajatella kaikkia niitä mahdollisuuksia, joista ei ole vielä tehty lopullista päätöstä.
Juuri niin on hyvä, juuri niin tuleekin olla.

Jarkko Martikainen
lauluntekijä

Teatterimme tiloissa kierrätetään tuon tuosta ryhmiä eri oppilaitoksista ja työpaikoilta. Meitä puvuston työntekijöitä pyydetään silloin tällöin kertomaan työstämme näille vierailijoille, ja usein huomaan ihmisten olevan ymmällään siitä, mitä kaikkia vaiheita näyttämöllä nähtävä puvustus pitää sisällään. Tai joskus siitä, että ylipäätään on olemassa ammattiryhmiä, jotka suunnittelevat, hankkivat ja valmistavat näyttelijöiden päällä olevat asut.

Olen ammatiltani pukusuunnittelija. Tässä kirjoituksessa kerron kronologisesti puvustusprosessin etenemisestä Suomi sataa ja tuulee -näytelmässä tähän mennessä. Eri tuotannoissa prosessit voivat olla hyvinkin erilaisia, ja jokaisella suunnittelijalla on oma tapansa toimia.

Pukusuunnittelun lähtökohtina toimivat näytelmän käsikirjoitus sekä keskustelut ohjaajan, lavastajan, ja musiikkinäytelmän kyseessä ollen myös koreografin ja musiikin tekijöiden kanssa. Nämä palaverit auttavat hahmottamaan sitä, millaisessa maastossa näytelmässä toimitaan: millainen on lavastaja Eiran visuaalinen näkemys tai koreografi Arin miettimä liikekieli, mitä musiikin tekijät Jarkko ja Petri ovat ajatelleet lauluja tehdessään, mitä käsikirjoittajat Henna-Maija ja Kirsi-Kaisa (joka myös ohjaa näytelmän) haluavat teoksellaan viestittää. Ennen harjoitusten alkua olen ollut mukana noin kymmenessä eri kokoonpanoilla pidetyssä palaverissa. Suunnittelun tähän näytelmään starttasin syyskuun alussa.

Käsikirjoituksen alkaessa olla kutakuinkin valmis, tein lakanan eli kohtausluettelon. Siitä käy ilmi, ketkä näyttelijät ja mitkä roolihahmot ovat kussakin kohtauksessa, mitä kohtauksessa tapahtuu, mikä biisi esitetään ja ketkä sen esittävät. Tämä vaihe on itselleni välttämätön aivan suunnittelun alussa, jotta pystyn hahmottamaan näytelmän rakenteen ja pukuvaihtojen kiireellisyyden. Suomi sataa ja tuulee -näytelmässä on mukana kahdeksan näyttelijää ja kolme muusikkoa, rooleja on yhteensä noin 45. Pukujen vaihtoaika on joissakin tapauksissa todella lyhyt, näissä kiirevaihdoissa tulevat olemaan mukana pukijamme Pemmi sekä kampaajamme Liisa.

Kun olin saanut tietooni näytelmän roolihenkilöt, aloitin virikemateriaalin haalimisen. Selailin kirjoja, lehtiä ja nettiä. Tuijotin ohikulkijoita. Kopioin, leikkasin ja liimasin. Tein kansion, jossa on kuvamateriaalia näytelmässä esiintyvistä ammateista, kansallisuuksista, suomalaisesta kansanperinteestä ja kaikesta, mikä mielestäni auttaa minua suunnittelutyössä. Virikekansion kuvista ei ole hyötyä pelkästään itselleni suunnitteluvaiheessa, vaan myös ompelimolle vaatteiden valmistusvaiheessa. Monet yksityiskohdat näkee paremmin olemassa olevan vaatteen kuvasta kuin pukuluonnoksesta.

Seuraavaksi aloitin luonnostelun. Paneuduin kuhunkin roolihenkilöön ja piirsin vähintään yhden asuehdotelman kullekin. Välillä esittelin luonnoksia ja ajatuksiani ohjaajalle ja koreografille, sitten jatkoin ideoiden kehittelyä ja pikkuhiljaa siirryin miettimään pukujen värimaailmaa. Hahmottelin, mitkä värit toimisivat kullakin roolihahmolla, mutta samalla tuntuisivat sopivilta lavastuksen luomassa maailmassa. Oman panoksensa esityksen visuaaliseen ilmeeseen tulee antamaan valosuunnittelijamme Jartsa.

Esittelin puvustusideoita puvustolle jo ennen kuin lopulliset suunnitelmat olivat valmiit, jotta ainakin joidenkin valmistettavien pukujen kaavoitus ja valmistus voitiin aloittaa. Itse jatkoin vielä luonnosten ja värien parissa, lisäksi jotkin hahmot vaativat aikaa ja hauduttelua enemmän kuin toiset. Suunnitelmien selkiydyttyä kävimme taas luonnokset läpi puvuston väen kanssa. Tällä kertaa listasimme, mitkä vaatteet löytyisivät mahdollisesti pukuvarastostamme, mitkä pitäisi hankkia kaupoista ja mitkä vaatteet olisi valmistettava. Kartoitimme kangasvarastomme antimet, jonka jälkeen hankin puuttuvat materiaalit kangastukusta ja aloitin värjäämistä kaipaavien kankaiden työstämisen. Pukuvaraston penkomisen jälkeen suuntasin kaupoille ja kirppareille värjäten välillä lisää kankaita ompelimon tarpeisiin. Puvustossa työskentelevät kaavoituksesta, leikkuusta ja esimiestehtävistä vastaava Emmi sekä osa-aikaiset ompelijat Sanna, Johanna ja Katri harjoittelija Suvin avustuksella. Pemmi siis toimii esityksissä pukijana ja hoitaa myös vaatteiden pukuhuollon.

Suomi sataa ja tuulee -näytelmän harjoitukset alkoivat 29.11, ja kun ennen lukuharjoituksen alkua esittelin pukuideani muulle työryhmälle, suurin osa puvuista oli jo sovituskunnossa. Sovitusten aikana tulen keskustelemaan näyttelijöiden kanssa ajatuksistani kunkin roolihahmon kohdalla, samalla käymme läpi näytelmässä esiintyvät pukuvaihdot. Jos ilmenee, että tulkintamme näyttelijän kanssa jostakin roolihahmosta ovat kovinkin erilaiset, pyrimme löytämään yhteisymmärryksen ja varaudumme muutoksiin. Myös ohjaajalla voi ilmetä uusia ajatuksia harjoitusten edetessä.

Näytelmän ensi-ilta on 16.2.2017, mikä tarkoittaa, että puvustuksen olisi hyvä olla kutakuinkin valmis helmikuun alussa. Pukuvaihdot vaativat harjoittelua, myös valosuunnittelijan olisi oman työnsä kannalta tärkeää nähdä vaatteet näyttämöllä hyvissä ajoin. Niin ompelimolle kuin itsellenikin tämä aikataulu jättäisi riittävästi pelivaraa korjausten tekemiseen. Pukijoille ja näyttelijöille se takaisi turvallisen olon kiirevaihtoihin, ja näyttelijät ehtisivät päästä tutuiksi työvaatteidensa kanssa.

Helmikuun alku on täällä nopeammin kuin huomaammekaan. Sitä ennen meidän puvuston likkojen jalat ehtivät ottaa monta juoksuaskelta, monta hikipisaraa ehditään pyyhkäistä, monet epätoivon alhot kokea. Mutta yhtä varmasti myös huumorin kukka ehtii kukkia ja nauru raikaa. Kun ensi-ilta sitten koittaa, toivomme voivamme olla ylpeitä näyttämöllä esillä olevasta työpanoksestamme. Samalla toivomme näyttelijöiden kokevan rooliasunsa työtään tukeviksi ja katsojien uskovan näkemäänsä sekä saavan vastinetta estetiikan kaipuulleen.

Anne Laatikainen

Pukusuunnittelija