Kaaos

Olen ollut niin kauan poissa teatterilta, ensin vuorotteluvapaalla ja lähes heti perään äitiyslomalla, että nyt täytyy uudestaan oppia tämä teatterilaisten rytmi eli päiväharjoitukset klo 10-14 ja iltaharjoitukset klo 18-21.30. Kaksiosainen päivä. Ja tottuuhan siihen. Kaksiosaiseen työpäivään. Kaikkeen tottuu. Neljä tuntia on juuri hyvä aika tehdä luovaa työtä. Sitten pääsee kotiin. Jeeeee. Ja illalla uudestaan. Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että neljä tuntia siinä välissä eli päivätauko, olisi jotenkin lomaa ja että olisi vapaalla. Ei. Se tarkoittaa sitä että pää prosessoi. Biisit soivat päässä lakkaamatta ja kohtaukset välähtelevät mielessä. Se ei ole millään tavalla organisoitua ajattelua (ainakana minulla) vaan pelkkää kaaosta. Sekavaa. Ajatukset pomppii asioista toiseen:

Pitäisikö se taimaus tehdä sittenkin niin? Jos en pitäisikään siinä kohtaa taukoa vaan jatkaisin heti suoraan repliikin loppuun. Siinä kohdassa voisin heittää takin Johannan päälle. ”Valehtele voi kulta minkä voit, uskottele sun vielä oon…”. Ohjaaja sanoi, että positiivisen kautta. ”Mä tiedän. Mun tarttee vaan nopeasti puhua Ivanin kanssa…” Ensimmäisen fraasin voisin laulaa ammattimaisesti. Voikohan sen hedelmäkorin tiputtaa lattialle? Pitää pyytää Maippia tönäisemään oikein kunnolla niin saan siitä hyvän iskun.

Loputon kakofonia korvien välissä ja samaan aikaan tekee perheelle ruokaa ehkä vähän imuroi ettei taaperoikäinen lapsi syö eilispäivän ruoan jäänteitä keittiön lattialta, käy kaupassa, juo kahvia, vähän nukkuu että jaksaisi pysyä hereillä puoli kymmeneen sillä äitiyslomalla olen mennyt nukkumaan viimeistään yhdeksältä ja juuri kun vähän rauhoittuu niin sitten pitääkin sännätä takaisin töihin. Iltaharjoituksen jälkeen ei kykene enää kuin tuijottamaan lahnana televisiota.

Toisaalta se on juuri tämä kakofonia jota olen kaivannut olessani poissa töistä. Sillä se hetki, kun hypätään ensimmäisen kerran plarien eli käsikirjoitusten kanssa näyttämölle, on totaalista kaaosta, ylivirittynyttä ja hermostunutta. Itse ainakin mielelläni haluaisin tehdä heti valmista (mikä ei tietenkään ole mahdollista). Omassa päässä on valmiina jonkinlainen kohtauksen rytmi mihin pyrkii, mutta vastanäyttelijällä saattaa olla ihan erilainen mielikuva, samoin ohjaajalla, niin ja sillä kolmannella ja neljännellä kanssanäyttelijällä. Siinä ryskäytetään monta liikkuvaa elementtiä yhdessä näyttämölle ja silmät on kiinni plarissa (koska päivätauolla ei ollut aikaa opiskella repliikkejä ulkoa) toisessa kädessä on käsilaukku ja sieltä pitäisi kaivaa juuri oikealla hetkellä tupakka tai käyntikortti ja antaa se vastanäyttelijälle juuri oikealla hetkellä ja sitten on se kolmas vastanäyttelijä ja neljäs vastanäyttelijä. Niin ja nyt lähtee biisi (se biisi jota on tänä aamuna ensimmäisen kerran harjoiteltu, jonka rytmitykset on itseltä vielä aivan hukassa) ja niin edespäin.

Sitä se on. Kaaosta.

Ja sitten siellä pitäisi säilyttää oma mielenrauha. Muistaa että jossain vaiheessa asiat selkiintyvät. Jossain vaiheessa osaan repliikit ulkoa. Jossain vaiheessa biisitkin tulee selkärangasta. Jossain vaiheessa pystyy katsomaan vastanäyttelijäänsä silmiin. Jossain vaiheessa pystyy jopa kuulemaan mitä vastanäyttelijä sanoo.

Tässä harjoitus vaiheessa pelkkä lavalla seisominen on hankalaa. Muun muassa siksi, että on korkokengät jalassa ja on yhtäkkiä seitsemän senttiä pidempi. Huimaa. Kun ei yhtään ole vielä roolihenkilönsä nahoissa. Olo on kuin peuralla ajovaloissa.

Silti ensimmäisen viikon jälkeen en ole epätoivoinen. Jotain hahmotelmaa on syntynyt. Olemme olleet sitäpaitsi hyvin ahkeria. Ensimmmäinen puoliaika on yhtä kohtausta lukuunottamatta kahlattu läpi lauluineen ja tansseineen. Nyt jo näkee että tästä tulee timanttinen juttu. Niin ja se ensi-iltahan oli todellakin vasta syyskuussa ja niitä paineitakin piti ottaa vasta syssymmällä…

Sinikka Salminen, näyttelijä

Jaa:
Share