Arkisto huhtikuu 2017

Kaaos

Olen ollut niin kauan poissa teatterilta, ensin vuorotteluvapaalla ja lähes heti perään äitiyslomalla, että nyt täytyy uudestaan oppia tämä teatterilaisten rytmi eli päiväharjoitukset klo 10-14 ja iltaharjoitukset klo 18-21.30. Kaksiosainen päivä. Ja tottuuhan siihen. Kaksiosaiseen työpäivään. Kaikkeen tottuu. Neljä tuntia on juuri hyvä aika tehdä luovaa työtä. Sitten pääsee kotiin. Jeeeee. Ja illalla uudestaan. Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että neljä tuntia siinä välissä eli päivätauko, olisi jotenkin lomaa ja että olisi vapaalla. Ei. Se tarkoittaa sitä että pää prosessoi. Biisit soivat päässä lakkaamatta ja kohtaukset välähtelevät mielessä. Se ei ole millään tavalla organisoitua ajattelua (ainakana minulla) vaan pelkkää kaaosta. Sekavaa. Ajatukset pomppii asioista toiseen:

Pitäisikö se taimaus tehdä sittenkin niin? Jos en pitäisikään siinä kohtaa taukoa vaan jatkaisin heti suoraan repliikin loppuun. Siinä kohdassa voisin heittää takin Johannan päälle. “Valehtele voi kulta minkä voit, uskottele sun vielä oon…”. Ohjaaja sanoi, että positiivisen kautta. “Mä tiedän. Mun tarttee vaan nopeasti puhua Ivanin kanssa…” Ensimmäisen fraasin voisin laulaa ammattimaisesti. Voikohan sen hedelmäkorin tiputtaa lattialle? Pitää pyytää Maippia tönäisemään oikein kunnolla niin saan siitä hyvän iskun.

Loputon kakofonia korvien välissä ja samaan aikaan tekee perheelle ruokaa ehkä vähän imuroi ettei taaperoikäinen lapsi syö eilispäivän ruoan jäänteitä keittiön lattialta, käy kaupassa, juo kahvia, vähän nukkuu että jaksaisi pysyä hereillä puoli kymmeneen sillä äitiyslomalla olen mennyt nukkumaan viimeistään yhdeksältä ja juuri kun vähän rauhoittuu niin sitten pitääkin sännätä takaisin töihin. Iltaharjoituksen jälkeen ei kykene enää kuin tuijottamaan lahnana televisiota.

Toisaalta se on juuri tämä kakofonia jota olen kaivannut olessani poissa töistä. Sillä se hetki, kun hypätään ensimmäisen kerran plarien eli käsikirjoitusten kanssa näyttämölle, on totaalista kaaosta, ylivirittynyttä ja hermostunutta. Itse ainakin mielelläni haluaisin tehdä heti valmista (mikä ei tietenkään ole mahdollista). Omassa päässä on valmiina jonkinlainen kohtauksen rytmi mihin pyrkii, mutta vastanäyttelijällä saattaa olla ihan erilainen mielikuva, samoin ohjaajalla, niin ja sillä kolmannella ja neljännellä kanssanäyttelijällä. Siinä ryskäytetään monta liikkuvaa elementtiä yhdessä näyttämölle ja silmät on kiinni plarissa (koska päivätauolla ei ollut aikaa opiskella repliikkejä ulkoa) toisessa kädessä on käsilaukku ja sieltä pitäisi kaivaa juuri oikealla hetkellä tupakka tai käyntikortti ja antaa se vastanäyttelijälle juuri oikealla hetkellä ja sitten on se kolmas vastanäyttelijä ja neljäs vastanäyttelijä. Niin ja nyt lähtee biisi (se biisi jota on tänä aamuna ensimmäisen kerran harjoiteltu, jonka rytmitykset on itseltä vielä aivan hukassa) ja niin edespäin.

Sitä se on. Kaaosta.

Ja sitten siellä pitäisi säilyttää oma mielenrauha. Muistaa että jossain vaiheessa asiat selkiintyvät. Jossain vaiheessa osaan repliikit ulkoa. Jossain vaiheessa biisitkin tulee selkärangasta. Jossain vaiheessa pystyy katsomaan vastanäyttelijäänsä silmiin. Jossain vaiheessa pystyy jopa kuulemaan mitä vastanäyttelijä sanoo.

Tässä harjoitus vaiheessa pelkkä lavalla seisominen on hankalaa. Muun muassa siksi, että on korkokengät jalassa ja on yhtäkkiä seitsemän senttiä pidempi. Huimaa. Kun ei yhtään ole vielä roolihenkilönsä nahoissa. Olo on kuin peuralla ajovaloissa.

Silti ensimmäisen viikon jälkeen en ole epätoivoinen. Jotain hahmotelmaa on syntynyt. Olemme olleet sitäpaitsi hyvin ahkeria. Ensimmmäinen puoliaika on yhtä kohtausta lukuunottamatta kahlattu läpi lauluineen ja tansseineen. Nyt jo näkee että tästä tulee timanttinen juttu. Niin ja se ensi-iltahan oli todellakin vasta syyskuussa ja niitä paineitakin piti ottaa vasta syssymmällä…

Sinikka Salminen, näyttelijä

Jaa:
Share

Ensimmäinen lukutreeni

Naisia hermoromahduksen partaalla – musikaalin ensimmäinen lukutreeni teatterin harjoitussalissa. Tätä on odotettu. Ensimmäisen kerran kuulin musikaalista yli vuosi sitten, kun keskustelin Kirsi-Kaisa Sinisalon (teatterinjohtaja) kanssa tulevista jutuista. Olin silloin jäämässä äitiyslomalle ja ilmaisin mielenkiintoni tätä juttua kohtaan. En ollut nähnyt elokuvaa, mutta tiesin sen kyllä. Musikaalissa tuntui olevan kaikki asiat kohdallaan. Iso Broadway-musikaali ja Suomen kantaesitys. Huhhuh. Niin hienolta kuulostava juttu, että halusin ehdottomasti olla mukana.

Joskus viime syksynä sain kuulla, että pääsen näyttelemään Pepaa, musikaalin päähahmoa. En uskonut asiaa ennenkuin näin nimeni ilmoitustaululla.

Kaikki istuvat pitkän pöydän ääreen. Mukana on vierailijoita. Petjan olen nähnyt kesäteatterissa, mutta en tunne. Matti on mukana Suomi sataa ja tuulee – esityksessä, mutta en tunne (olemme kyllä kätelleet). Miikka on tuttu kasvo kaupungilta, olemme hei – tuttuja. Maxim ja Emppu. Empun tunnistan kirjastosta. Muut ovat vanhoja tuttuja työkavereita. Maiju Sallaksen (ohjaaja) kanssa olen tehnyt töitä aikaisemmin. Samoin Jens Walentinssonin (koreografi). Olen ns. tutulla maaperällä, mutta silti jännittää. Aiemmista jutuista joissa on ollut paljon vierailijoita, tiedän että työryhmä hitsautuu kasaan harjoitusten edetessä. Niin on käynyt joka ikinen kerta. Alkuun jännittää ja on painetta tutustua uusiin ihmisiin, mutta ensi-iltaan tultaessa kaikki ovat yhtä rakkaita ja tärkeitä kuin nekin joiden kanssa on tehnyt töitä jo kymmenen vuotta. Tässä ammatissa joutuu menemään iholle. Silloin on vaikea olla tutustumatta.

Kohta alkaa esittelykierros ja pitää kertoa oma nimi, kuka on ja mitä tekee. Ei hätää olen harjoitellut kotona.

– Hei olen Sinikka ja näyttelen Pepaa.

Sydän hakkaa ja hikoiluttaa. Tässä sitä vapistaan. Ammatti esiintyjä vaikka pelkkä oman nimen ääneen sanominen saa pään tärisemään.

Esittelykierroksen jälkeen luemme käsikirjoituksen kannesta kanteen. Olen lukenut tekstiä kotona ja nauranut ääneen. Teksti on lyhyttä, napakkaa ja hauskaa. Ehdottomasti paras musikaali teksti jonka olen lukenut. Ja nyt, kun kuulee tekstin oikeiden näyttelijöiden lukemana ja kuulee biisit, jotka kapellimestari Antti Paranko soittaa tietokoneeltaan aina oikeissa kohtaa, se kuulostaa vieläkin paremmalta. Se on aivan oikeasti upea juttu. Mielikuvat kohtauksista pyörivät päässä ja samalla hirvittää miten iso kakku itsellä on. Kakku eli rooli. Selviääkö siitä? Onneksi sitä ei tarvitse tehdä yksin. Tässä jutussa päärooli on yksi rooli muiden joukossa. Pepa on kyllä näkökulma henkilö, mutta koko näytelmä ei makaa pääroolin harteilla. Tämä on ehdottomasti koko työryhmän juttu. Niin ja senhän takia näitä juttuja harjoitellaan, että niitä harjoitellaan. Kenenkään ei tarvitse olla valmis ensimmäisissä lukutreeneissä.

Teemme musikaalia ns. yliheittona. Eli harjoittelemme keväällä 4 viikkoa, jonka jälkeen jätämme sen lepäämään kesän ajaksi. Elokuun ensimmäinen päivä palaamme sorvin ääreen ja ensi-ilta on 14.9.

Näiden neljän viikon aikana on tarkoitus kahlata koko juttu läpi. Keskitymme musiikkiin ja tansseihin, mutta teemme pohjat myös kohtauksiin. Eli jonkinlaista runkoa: tää tulis täältä ja menis tänne ja olis tässä kun sanois tälleen ja sitten tää tanssis ja laulais tälleen. Eli saa tehdä ilman paineita. Paineita aletaan ottaa sitten joskus syssymällä.

Ihanaa olla näin päreinä tästä jutusta. Tässä on kaikki palaset kohdallaan.

Sinikka Salminen, näyttelijä

Jaa:
Share